Kohtalokas taistelu

KOHTALOKAS TAISTELU

Percy Jackson ja salamavaras luku 4 Minotauruksen näkökulma

Satoi. Satoi. Satoi. Tänään oli pahin myrsky pitkään aikaan. Olisin helposti voinut jäädä kotiin makoilemaan ja pelottelemaan ihmisiä. Mutta ei, sillä minulla oli tehtävä. Tärkeä tehtävä. Minun täytyi hävittää Perseus ”Percy” Jackson, Poseidonin poika. Hänen ei pitäisi olla olemassa, ei ikinä olisi pitänytkään. Hän oli virhe, rikkomus, vahinko. Hänen isänsä oli rikkonut jumalten sopimusta. Ja mikä pahinta, hän voisi järkyttää Hadeksen asemaa tai pilata meidän suunnitelmamme.   Astelin tietä pitkin ja kuulin salamointia. Ukkonen jyrähti. Salama iski jonnekin lähelle. Kävelin eteenpäin. Minulla oli kiire. Perseus ei saanut ehtiä

puoliveristen leirille, ennen kuin minä olin tuhonnut hänet. Muulla ei ollut väliä. Mutkan takaa paljastui auto, johon oli iskenyt salama. Olikohan sisällä vielä joku? Kumarruin auton päälle, ja nuuhkin sekä tunnustelin, oliko siellä joku. En löytänyt ketään. Kimpaantuneena nostin auton ilmaan ja heitin sen karjaisten takaisin maahan. Hups. Jotain räjähti.  

 Sitten huomasin Perseuksen, hänen äitinsä ja jonkun satyyrin ja aloin jahdata heitä. Saavutin heitä koko ajan. Perseus ei saanut ehtiä petäjälle. Lähdin rynnistämään kohti Perseusta. Sarveni osoittivat suoraan kohti häntä. Juoksin. Viha purkautui hyökkäyksessäni. Olin metrin päässä. Kohta… Mutta ei, Perseus loikkasi sivulle, ja rynnistin ohi. Mylvin hieman. Minua harmitti. En voinut antaa vastustajille aikaa levätä, joten hyökkäsin uudestaan. Tällä kertaa hyökkäsin Perseuksen äitiä kohti. Äidin katoaminen saisi Perseuksen vaipumaan epätoivoon, jolloin saisin hänetkin nalkkiin. Kaavin maata ja lähdin juoksuun. Enää en menisi lankaan. Ojensin käteni sivulle ja tartuin Perseuksen äitiä kurkusta. Hän ei päässyt karkuun, joten nostin hänet ilmaan. Hän rimpuili ja potki, mokomakin. Puristin molemmat kourani Perseuksen äidin ympärille. Hän katosi suhahtaen kultaiseksi valotäpläksi. Perseus oli raivoissaan. Hänen äitinsä oli poissa. Minä – Perseus, 1–0. Jes!  

Mutta ei vielä ruvettu juhlimaan, taistelu jatkui. Nuuhkin hieman sitä satyyrityyppiä. Hävittäisinkö hänet seuraavaksi? ”Hei jauheliha!” Perseus huusi. Käännyin katsomaan. Perseus heilutteli punaista sadetakkiaan. Höperö poika. Ei ikinä opi. Juoksin häntä kohti kädet sivulla. Poika ei pääsisi karkuun. Minä voittaisin. Pomo olisi ylpeä. Nyt hän hyppäsi. Minä saisin hänet…  

PAM! Perseus laskeutui selkääni. Mitä tapahtui? Miten? Ei ollut aikaa hämmästelyyn, minun oli nyt toimittava. Menetin tasapainoani… Pääni pamahti petäjään. Pahuksen Thaleia! Miksi en hoitanut viimeksi työtäni loppuun? Hoipertelin sinne tänne, ja yritin päästä tajuihini. Perseus oli edelleen selässäni. Yritin saada hänet pois selästäni heiluttamalla päätäni kuin mikäkin kylähullu. Perseus vain piteli kiinni sarvistani. Ähh.. Miksen voisi olla vaikka Medusa? Olisi tämäkin ongelma ratkaistu. Satyyri alkoi taas vaikeroida ruohikossa. Jos saisin hänetkin katoamaan, Perseus voisi järkyttyä ja päästää irti. Ja se olisi hänen loppunsa. Valmistauduin hyökkäykseen. Perseus alkoi puuhata jotain epämiellyttävää selässäni. Mitä tapahtui? Jännitin kaikki lihakseni.  Arghhhhhh!!!! Sarveni napsahti poikki. Sinkosin Perseuksen ilmaan ja hän putosi jonnekin heinikkoon. Nyt tästä oli tehtävä loppu. Hyökkäsin viimeisen kerran. Juoksin kovempaa kuin koskaan. Nyt minä voittaisin. Perseus kierähti sivulle ja piteli sarveani kuin miekkaa. Kuinka hän saattoi käyttää minun omaa… ARGHHHHHHHH!!!!!! Kipu tulvi sisuksissani. Oliko minun kohtaloni siis kuolla omaan sarveeni? Ei kovin mahtava sankaritarina. Tunsin, kuinka hajosin. Koko elämäni vilisi silmissäni. Kauheaa. Tämäkö oli loppuni? Hajosin. Hajosin. Viimeinen henkäys. Sitten vain… Pimeys.